Intian alueen jakamisen I-vaihe

Ensimmäisen maailmansodan aikana vallanpitäjät ilmoittivat, että Intia saisi vähitellen itsehallinnon. Sodan jälkeen vuonna 1918 saatettiin voimaan ns. Rowlattin lait, joilla kiellettiin kapinat ja yllytys. Nämä lait olivat virhe, sillä samana vuonna (1919) Amritsarissa toimeenpantu verilöyly oli samalla kertaa katastrofi että herääminen.
Tästä lähtien väkivaltaa kaihdettiin. Intian vuonna 1919 annettu perustuslaki, joka vihjaili itsehallintoon, oli suuntaa antava. Mutta nyt oli kuvaan astunut uusi tekijä, Gandhi. Kun Gandhi vuonna 1930 aloitti mielenosoituksen vihattua suolaveroa vastaan, myös Intian varakuningas lordi Irwin ryhtyi toimiin. Vuonna 1935 annettiin uusi perustuslaki. Intiasta tulisi itsehallinnollinen dominio. Nyt ei enää sanottu jos vaan milloin ja miten.

Jo vuonna 1906 muslimit olivat järjestäytyneet poliittiseksi puolueeksi (Muslem Leagua), joka myöhemmin otti teemakseen runoilija Muhammed Iqbalin 30-luvulla esittämän ajatuksen: toinen intialainen valtio, "100 miljoonalle muslimille oma valtio". Valtion nimi tulisi olemaan Pakistan - Punjab, Afghan, Kasmir, Sind ja Baluvhistan - eli puhtaidenmaa. Mies, joka enemmän kuin kukaan muu on ollut syypää Intian keisarikunnan jakaantumiseen, oli Muhammed Ali Jinnah (1876-1948). Hänen ehdoton vaatimuksensa oli itsenäinen muslimivaltio.

Toisen maailmansodan päätyttyä kiista synti uuden Intian perustuslaista. Briti ehdottivat keskushallinnollista unionia, jossa sekä hinduille että muslimeille taattaisiin yhtäläiset oikeudet. Sekä kongressi että muslimit hyväksyivät tämän. Vuonna 1946 Jinnah kuitenkin aloitti suoran toiminnan: " Pakistan oli perustettava, jotta päästäisiin nykyisestä Englannin ja tulevasta hindujen orjuudesta".